Muistan vieläkin hetken, jolloin opin lukemaan. Istuin mummulan vintillä lattialla ja nojasin selkääni kirjailtuun plyysisohvaan. Vieressäni oli röykkiöittäin vanhoja Aku Ankkoja. Selasin lehtiä, kun yhtäkkiä tajusin lukeneeni, mitä Aku puhekuplassa sanoi. En arvanneeni, vaan ihan oikeasti lukeneeni. Luin toisen kuplan, sitten kolmannen ja pian olin ahminut koko lehden. Vasta, kun olin varma taidostani, laskeuduin natisevat portaat alakertaan ilmoittamaan mummulle, että osaan nyt lukea.
En ole kokemukseni kanssa yksin. Lukemaan oppiminen Aku Ankka -lehteä tavaamalla on ylisukupolvinen kokemus, sillä lehteä on julkaistu Suomessa vuodesta 1951 alkaen. On arvioitu, että 40 prosenttia suomalaisista on oppinut lukemaan juuri Aku Ankan äärellä. Yksi selitys on se, että lehden levikki on ollut Suomessa poikkeuksellisen suuri. Levikki nousi yli 300 000:een vuonna 1972 ja ennätys, 320 514, tehtiin vuonna 2008.
Koululaisten lukutaitoa mittaavien Pisa-tulosten romahtamisesta on puhuttu kyllästymiseen asti. Vuosien 2000 ja 2003 Pisa-tutkimuksissa suomalaiset koululaiset olivat lukutaidossa maailman ykkösiä. Vuonna 2006 sija oli pudonnut pykälällä, ja lasku sijoituksissa on jatkunut siitä asti – tosin paljon loivempana kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, sillä suomalaiset koululaiset mahtuvat yhä kymmenen parhaan joukkoon maailmassa. Valitettavasti hyvä sijoitus johtuu siitä, että monissa muissakin maissa Pisa-testin pisteet ovat laskeneet samaa tahtia kuin Suomessa. Meillä lukutaitotestin pistekeskiarvo on laskenut vuoden 2000 546:sta pisteestä 56 pistettä vuoteen 2022 jolloin Pisa-tutkimus on viimeksi järjestetty. Pahinta tuloksessa on se, että pudotus vuodesta 2018 vuoteen 2022 oli peräti 30 pistettä. Laskun selittää nopeasti kasvanut heikkojen lukijoiden määrä.
Mistä tulosten heikkeneminen sitten johtuu? Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Hannu Salmi teki muutama vuosi sitten havainnon, että Aku Ankan levikki kääntyi laskuun suurin piirtein samaan aikaan kuin Pisa-tulokset alkoivat heikentyä.
Kyseessä on muutakin kuin ajallinen sattuma. Vuonna 2007 julkaistiin ensimmäinen iPhone, ja samana vuonna lanseerattiin Suomen ensimmäinen tv-ohjelmien suoratoistopalvelu. Ulkomaiset suoratoistopalvelut rynnivät maahamme 2010-luvun alussa. Vanhempien rahoista ja lasten vapaa-ajasta käydään kovaa kisaa, eivätkä aikakauslehdet ja lukeminen tunnu kilpailussa pärjäävän.
Aku Ankan levikki kääntyi laskuun suurin piirtein samaan aikaan kuin Pisa-tulokset alkoivat heikentyä.
Olen itsekin tuntenut asiasta huolta – kahdenkin ammatin edestä. Vuosituhannen vaihteessa toimin muutaman vuoden luokanopettajana. Viimeiset parikymmentä vuotta olen tehnyt aikakauslehtiä. Toivon, että nykylapsista kasvaa innokkaita aikkareiden kuluttajia, mutta pelkään, että kaikkien kohdalla niin ei käy.
Olin hiljattain kuuntelemassa kirjailija Timo Parvelaa, joka kertoi huomanneensa notkahduksen lasten lukuinnossa jo 1990-luvulla, kun pelikonsolit valtasivat olohuoneet. Eikä se mikään ihme ole. Kyllähän änärin takominen pleikalla tarjoaa helpommat dopamiinit kuin kirjaan tai lehteen syventyminen.
Huoli lasten lukutaidon ja -innon hiipumisesta on saanut hurjat mittasuhteet. Huolipuheen tausta on osin historiallinen. Timo Parvela totesi, että lukutaidon edistäminen on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa merkittävä demokratiatekijä. Viimeistään vuonna 1921 voimaan astunut oppivelvollisuuslaki takasi, että jokainen suomalainen oppi lukemaan. Vaikka koulu-ura olisi jäänyt lyhyeksi, kirjat ja lehdet avasivat oven maailmaan ja yhteiskunnan ymmärtämiseen.
Oma isoisoäitini oli maatilan emäntä, tuskin yhtään kouluja käynyt, mutta maailmankansalainen, vaikkei koskaan lähtenyt Satakunnasta. Hän ylläpiti kotitilansa pienessä sivuhuoneessa paikallista sivukirjastoa, jonka kirjat hän osasi ulkoa. Lukuharrastuksensa ansiosta hän tiesi, mihin maailma oli menossa ja millaiset tuulet maahamme vaikuttavat.
Ei ihme, että Elinkeinoelämän keskusliiton turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toiminut kenraalimajuri Kim Mattsson on kutsunut lukutaidon vaalimista myös maanpuolustusteoksi.
Kun lukemisen määrä ja siihen käytetty aika vähenevät, lukutaito rapautuu. Opettajat ovat pyrkineet houkuttelemaan lapsia ja nuoria kirjojen ääreen, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Usein unohtuu, että lukutaito kehittyy yhtä lailla aikakauslehtiä lukemalla.
Meille 1970-luvulla syntyneille tie aikakauslehtien maailmaan oli hyvin viitoitettu: Aku Ankka, Koululainen, Suosikki, abivuonna Suomen Kuvalehti, ensimmäiseen omaan kotiin tilattu Soundi.
Koko keskustelu lasten ja nuorten lukemisesta tuntuu usein kilpistyvän yhteen kysymykseen: kenen syy on, että nuoret eivät lue?
Vielä vuosituhannen vaihteessa syntyneille lapsille polku oli vielä hetken olemassa. Suosikki lopetettiin vuonna 2012. Sen paikan nuorten tyttöjen ykköslehtenä napannut Demi jaksoi vuoteen 2021.
Demin kohtalosta tunnen piston omassatunnossani. Juttelin hiljattain tyttäremme kanssa Demistä. Hänen mukaansa se oli hyvä lehti, jonka hän luki aina, kun joku sen hänelle osti. Ostimmeko? Yksi lahjatilaus, satunnaisia irtonumeroita ja siinä se. Nyt jälkikäteen harmittaa. Olisi pitänyt kuunnella herkemmällä korvalla nuoren toiveita eikä tyydyttyä ajatukseen, että Netflix- ja Spotify-tilaukset sekä töistä kotiin kannetut aikakauslehdet riittävät täyttämään perheen mediatarpeen.
On helppo syyllistyä mutta myös syyllistää. Koko keskustelu lasten ja nuorten lukemisesta tuntuu usein kilpistyvän yhteen kysymykseen: kenen syy on, että nuoret eivät lue?
Usein syyttävä sormi kääntyy kohti koulua. Osa vanhemmista – ja etenkin ei-vanhemmista – tuntuu ajattelevan, että kyllähän sitä koulussa pitäisi helposti tehdä lapsista lukijoita, jotka syventyvät aamulla Hesarin ja illalla uppoutuvat maailmankirjallisuuden klassikoihin.
Käsi ylös kaikki 80-luvulla koulua käyneet: kuinka monta klassikkoa sinä ahmaisit koulussa?
Kirjailija ja äidinkielenopettaja Tommi Kinnunen totesi alkusyksystä Suuri lukuhaaste -tapahtumassa, että hänellä on käytössään suunnilleen kolme viikkotuntia per oppilas. Niiden aikana pitäisi tahkota läpi koko lukion äidinkielen opetussuunnitelma, joka on vuosien aikana vain paisunut paisumistaan. Vaikka opettajan kuinka tekisi mieli tehdä kirjastoretkiä oppilaiden kanssa ja omistaa oppitunteja lukemiselle, aikaa siihen ei yksinkertaisesti ole. Puheenvuorossaan Kinnunen käänsikin katseensa koteihin: jos jossain lukemisen malli saadaan, niin paljon todennäköisemmin kotona kuin koulun vähillä oppitunneilla.
Tommi Kinnusen puhe aiheutti taas piston omassatunnossani. Olenko onnistunut kasvattamaan innokkaita lukijoita edes omista lapsistani?
Kolmesta lapsestamme kaksi on jo täysi-ikäisiä, kolmas käy lukiota. Heistä yksi lukee innolla painettuja kirjoja ja lehtiä. Kaksi muuta taas ovat jumittuneet ruutujensa ääreen. Maanittelut tai uhkailut eivät ole saaneet heitä hilaamaan printtituotetta nenän eteen. Esimerkin puutteesta ei ole kyse. Koska puolisonikin on aikakauslehtialalla, kotimme on aina ollut täynnä lehtipinoja. Me molemmat luemme paljon ja olemme kannustaneet lapsiakin lukemaan. Silti into ei ole tarttunut.
Jos lehtiä ja kirjoja täynnä olevassa kodissa nuoret eivät lue, millainen tilanne on niissä perheissä, joissa vanhemmatkaan eivät lehtiin koske?
Eihän se häävi ole.
Osa suomalaisaikuisista suhtautuu lukemiseen suorastaan vihamielisesti.
Sosiologi Riie Heikkilä on kirjoittanut lukemisen trendeistä mainion Miksi lakkasimme lukemasta? -kirjan. Heikkilän mukaan lukeminen on statuslaji. Koulutetut lukevat enemmän vähemmän koulutetut, naiset enemmän kuin miehet, vanhemmat enemmän kuin nuoremmat. Ikävä havainto on se, että kun yhteiskunnallinen eriarvoisuus kasvaa, suhde lukemiseen eriytyy entisestään. Osa suomalaisaikuisista suhtautuu lukemiseen suorastaan vihamielisesti.
On selvää, että lukukielteisessä kodissa kasvava lapsi lähtee opinpolulleen aikamoiselta takamatkalta.
Olisiko aikkareista avittajaksi?
Jyväskylän yliopiston professorin Minna Torpan johtama tutkimus selvittää, voisiko alakoululaisten lukuintoa parantaa sarjakuvien avulla. Pienelle pilottiryhmälle alakoululaisia toimitettiin muutaman viikon ajan kotiin Aku Ankkoja. Kun koululaisten ajatuksia lukemisesta mitattiin ennen ja jälkeen lukuintervention, tulosten perusteella näyttäisi siltä, että sarjakuvien lukeminen voi toimia positiivisesti etenkin niiden lasten kohdalla, joilla on heikompi lukutaito ja -motivaatio, ja joiden vanhemmilla on matalampi koulutustaso. Aihe kaipaa vielä jatkotutkimuksia, mutta tällainen tulos olisi aikakauslehtialan kannalta merkittävä.
Kaikki aikkareiden psykojuttuja lukeneet tietävät, että lähes jokaiseen ongelmaan pätee yksi ja sama ohje: ota asia puheeksi. Tein kerrankin niin, kun yllätin lapsemme täyttämästä yhdessä ristikkoa. Selvisi, että he ovat alkaneet ostaa ristikkolehtiä, koska siihen on vihdoin hyvä syy. Pop-ristikoiden sanasto on tuttua 2000-luvulla syntyneille: Harry Styles on syrjäyttänyt Tea Istan. Opiskelijabudjettikin saa suosimaan ristikkolehtiä. Niiden ääressä voi viettää tunteja – ja samalla vieroittaa itsensä älypuhelimesta.
Keskustelun aikana tosin selvisi, että puhe ruutuajasta taitaa olla meidän guttenbergiläiseen maailmaan kasvaneiden ymmärtämättömyyttä. Kun asioita katsoo printtipinon päältä, uusi tekniikka vaikuttaa epäilyttävältä.
Kaksi poikaamme lukee käytännössä kaiken ruudulta. En vain ollut koskaan tajunnut, mitä se kaikki on. Se, mikä minun silmissäni on näyttänyt Instagramin ja Tiktokin aivottomalta selaamiselta, onkin puoliharkittua vaeltamista somen uutislähteestä toiseen. Häkellyttävän iso osa noista lähteistä oli perinteisiä aikkarimedioita. Yhden iltapäivän saldona oli luettuja juttuja Suomen Kuvalehdestä, Tekniikan Maailmasta, Tiede-lehdestä ja jopa Kodin Kuvalehdestä.
Aika hyvin sukupolvelta, jonka lukemisesta minäkin olen kantanut huolta.
Juttu on julkaistu Ajankuvassa 1/2025. Lehden digiversion voi lukea täällä. Ajankuvan verkossa julkaistut jutut tästä.
