Kuvittaja Ville Tietäväinen: Jos lehdellä on tarkoitus ja identiteetti, tekoälykuvien käytön ei tulisi käydä mielessäkään

Millaista kuvittajan työ on?

Kuvittajan työ on hyvin moninaista, sillä kuvituksia käytetään monenlaisissa ympäristöissä. Minulla on aina ollut tarve kertoa viestejä ja tarinoita visuaalisella kielellä. Suurin nautinto journalistisissa kuvituksissa on ideointi, kun pitää miettiä, miten saa abstraktin aiheen ja sanoman välitettyä. Kuvitus tarjoaa parhaimmillaan yhteisen oivalluksen tekijän ja lukijan välille.

Miten sinusta tuli kuvittaja? Entä miten päädyit tekemään töitä aikakauslehdille?

Kuvittajan urani alkoi opiskeluaikoina, kun tutut toimittajat pyysivät minua tekemään kuvituksia Ylioppilaslehteen. En itse ollut yliopistossa, vaan opiskelin arkkitehtuuria Teknisessä korkeakoulussa. Tajusin jo silloin, että kuvittaminen on kivaa, mutta en osannut ajatella, että siitä voisi tulla yksi tärkeistä ammateistani.

Ylioppilaslehti oli varteenotettava lehti ja nuorison pidäkkeetön ääni, jota seurattiin isommissa medioissa. Sinne tekemäni kuvitukset poikivat tilauksia Imageen. Sieltä minut bongasi nykyinen työhuonekaverini ja silloinen Hesarin Kuukausiliitteen AD Lasse Rantanen. Hän tilasi minulta pari sataa kuvitusta HS:n vuosituhat-liitteeseen, jonka tekemiseen meni puoli vuotta. Se tuntui uskomattomalta, sillä sen isompaa galleriaa kuvittaja ei voi saada.

1990-luvun puolivälissä lama-aika oli raju, enkä onnistunut saamaan mistään opintoihini liittyvää harjoittelupaikkaa. Jotta pystyin rahoittamaan opintojani, aloin tehdä enemmän kuvituksia lehdille. Huomasin, että kuvittaminen oli paljon antoisampaa kuin arkkitehtuuri, sillä olen hengeltäni kuvallinen tarinankertoja. 90-luku antoi osittain jopa valheellisen kuvan siitä, miten paljon kuvitustyötä media-alalla oli. 2000-luvun lähestyessä minua alkoi harmittaa, miten kuvituksiani lehdissä käytettiin ja miten ne olivat suhteessa tekstiin. Sen myötä aloin kiinnostua myös graafisesta suunnittelusta.

Journalistisia kuvituksia tehdään sekä digiin että printtiin. Miten ne eroavat toisistaan?

Verkkolehdet menevät kännykkäformaatin ehdoilla eli niissä on usein pitkiä skrollattavia juttujunia, joissa on välillä kuvaa ja välillä tekstiä. Digissä kuvitukset ovat yleensä pieniä ja siksi pitää miettiä tarkkaan, mitä kaikkea voidaan näyttää. Olen pyrkinyt kiteyttämään kuvallisen kerronnan niin, että kuvassa on pääidea, jonka kerron mahdollisimman selkeästi ilman turhaa hälinää.

Kun lehdet tilaavat kuvituksia digiin, ennakkoon on tarkkaan määritelty, missä koossa ja muodossa kuvitusten tulisi toimia. Se on harmi, koska sen myötä katoaa huikea määrä visuaalisen kerronnan mahdollisuuksia. Sellaisessa muodossa on tosi vaikea nostaa täräyttävää aloituskuvaa, joka pysäyttäisi lukijan. 

Mille aikakauslehdille olet tehnyt kuvituksia? Onko kuvitusten tekeminen vuosikymmenten aikana muuttunut?

Journalististen kuvitusten tilaaminen on vähentynyt voimakkaasti, ehkä kohdallani noin neljäsosaan huippuvuosista. Muutos alkoi näkyä vahvemmin 2010-luvun alussa, kun painetut lehdet alkoivat siirtyä entistä enemmän digiin ja journalismi älypuhelimiin. Se ei ole kovin houkutteleva tai edes mahdollinen ympäristö tehdä visuaalista journalismia, mutta onneksi olemassa kuitenkin on yhä kunnianhimoisia printtilehtiä.

Journalististen kuvitusten tilaaminen on vähentynyt voimakkaasti, ehkä kohdallani noin neljäsosaan huippuvuosista.

Kuvitukset sopivat erityisen hyvin aikakauslehtiin, sillä niiden avulla voidaan visualisoida abstrakteja ja syvälle meneviä aiheita. Asiakkaitani ovat olleet esimerkiksi Image, HS:n Kuukausiliite, Yliopisto-lehti, Talous & Yhteiskunta -lehti, Suomen Kuvalehti ja Parnasso.

Miksi aikakauslehden kannattaisi hintaerosta huolimatta tilata kuvitus kuvittajalta eikä turvautua kuvapankkikuviin tai tekoälyn tekemiin kuvituksiin?

En ajattele tekoälyn käyttöä edes vaihtoehtona, sillä se ei ole sama asia, kun ihmisen tekemä kuvitus. Jos lehdellä on identiteetti ja erityinen syy olla olemassa, tekoälyn hyödyntämisen ei tulisi käydä mielessäkään. Visuaalinen journalismi on aivan yhtä tärkeää kuin tekstikin.

Tekoäly ei ole luova, vaan se on ohjelmoitu yllätyksettömään ja keskivertoon laatuun ja oletettaviin asioihin. Se on ristitiidassa journalismin kanssa, jonka pitäisi pyrkiä uuteen ja yllättävään. En ole onneksi aikakaus- tai sanomalehdissä vielä juurikaan nähnyt tekoälyllä tehtyjä kuvituksia. Medioiden resurssisäästö näkyy siinä, että taloissa käytetään enemmän talon omia graafikoita ja kuvapankkikuvia, jotka ovat lähinnä sivuntäytettä.

Kuvapankkien sisältö alkaa olla tänä päivänä pitkälti tekoälyn tuotosta. Kuvittajan on mahdotonta hakea niistä edes referenssikuvia, sillä kuvat saattavat olla mitä tahansa bittivirtaa. Ammattikuvittajan tärkein ominaisuus on ideointi. Jos toimittaja lähtee ideoimaan kuvitusta ja promptaamaan eli piirtämään puhtaaksi ideoita tekoälyllä, jätetään todella tärkeä lenkki pois. Hinnalla kuvittaja ei pysty kilpailemaan, mutta juttua varten räätälöity kuvitus tuo laatua ja ainutkertaisuutta. 

Onko kuvittajan ammatti katoava luonnonvara?

Toivon kovasti, että näin ei ole. Soisi toivoa, että lukuformaatitkin muuttuvat, emmekä jämähädä kännykkäskrollailuun kymmeneksi vuodeksi. Meidän on pakko kehitellä uusia lukemisen formaatteja, olivatpa ne sitten digitaalisia tai painettuja, joissa voisi käyttää monipuolisemmin kuvallista kerrontaa. Se olisi medioillekin kilpailuetu ja voimavara. Kun puhutaan journalistisista kuvista, täytyy löytää keinot ja muodot, miten sitä voi jatkaa.

Minua on aina risonut se, että meidän hoetaan olevan koko ajan visuaalisemmassa ja visuaalisemmassa maailmassa, mikä tarkoittaa ainoastaan kuvapinta-alan lisääntymistä. Kuvan tärkein tehtävä on välittää viestejä ja ajatuksia, eikä toimia pelkkänä koristeena. 

Olen huolissani siitä, että keskittymiskyky ja kyky lukea tuntuvat vähentyvän kaikilla ikäpolvilla. Kuvilla halutaan vaan nopeampia palkintoja. On aina puhuttu, että sarjakuvat ovat porttiteoria lukemiseen ja kuvan kautta siitä on helppo innostua. Olen tästä eri mieltä, sillä sarjakuvien lukeminen vaatii kaksi eri lukutaitoa – pitää osata lukea sekä tekstiä että kuvaa. 

Miten lähdet kehittelemään tilattua kuvitusta? Mistä ammennat ideasi?

Yleensä juttu, johon tilataan kuvitus, toimii muusana. Aluksi, ennen kuin tiedän mitä haluan tehdä, luen jutun ja etsin sen ytimen. Pyrin tarjoamaan tarinaan kuvallisen näkökulman, enkä vain toistamaan tekstin sanomaa kuvilla tai kertomaan rinnakkaista sanomaa.

Sen jälkeen kuvittaminen saattaa olla mekaanista. Pohdin, mitä haluan sanoa ja mihin järjestykseen kuvituksia kannattaa laittaa. Jos kyseessä on useamman kuvan kokonaisuus, en halua spoilata juttua väärällä avauskuvalla. On tärkeää pyrkiä säilyttämään lukijan mielenkiinto kuvien avulla jutun loppuun asti. 

Minulla on kuvitusten tekemisessä sääntö, että jos jonkun kuvaidean voi tehdä valokuvalla, se ei ole vielä hyvä idea. Kuvituksen pitää olla jotain, minkä voi tehdä vaan kuvittamalla. Siinä pitää olla jotain tuttua ja jotain outoa. 

Millainen on kuvitustyylisi?

Pyrin siihen, että tyylini olisi juttukohtainen. Kuvitustyössä ensin syntyy idea, sitten ideaa tukeva tyyli ja lopuksi tyyliä tukeva tekniikka. Toki minulla on tekniikka- ja tyylimaneereita, joilla pystyn välittämään viestin nopeasti. Siitä on hyötyä, sillä journalististen kuvitusten tekeminen on usein hektistä.

Kuvituksissani yhdistelen käsillä piirtämistä ja tietokonetta. Aloitan kuvituksen tekemisen viivoilla, jotka skannaan keskisävyiselle paperille. Luonnostelen siihen valoja ja varjoja, ja yhdistän ne taas tietokoneella. Lopuksi säädän koneella sävytyksen, kontrastit ja painokuntoon laittamisen, jotta työnjälki on johdonmukaista ja hyvännäköistä.

Tykkään tehdä kuvituksia käsin ja käyttää niissä piirroksellisen ja maalauksellisen jäljen välimuotoa. Joskus hyödynnän yllätyksellisiä tekstuureita, kuten vesivärejä ja öljypastelleja, jotka hylkivät toisiaan. Silloin saa aikaan jänniä efektejä. Olen ehdottomasti ääriviivaihmisiä, koska siten saa asioita selkeästi ilmastua. 

Mikä on tärkein asia, mitä olet oppinut työskennellessäsi aikakauslehdille? 

Aikakauslehdissä on usein mahdollisuus isompien kokonaisuuksien tekemiseen. Jos on mahdollisuus tehdä kaksi tai kolme kuvaa, niillä voi saada jo aristoteelisen tarinan rungon aikaiseksi ja se on tosi palkitsevaa. Olen oppinut sen, että kannattaa tarjota aikkareille uusia, yllättäviä ja hurjiakin ideoita, sillä usein ne otetaan ilahtuneina vastaan. On aivan turhaa tehdä lehtiä, jos ainoana tarkoituksena on toistaa sitä, mitä on jo aiemmin tehty.

Olen oppinut sen, että kannattaa tarjota aikkareille uusia, yllättäviä ja hurjiakin ideoita, sillä usein ne otetaan ilahtuneina vastaan.

Mikä on ikimuistoisinta, mitä olet päässyt urasi aikana tekemään?

Yksi tärkeimmistä projekteista ja kerran elämässä -mahdollisuuksista on ehdottomasti Euroopan Keskuspankin järjestämä suunnittelukilpailu uusista euroseteleistä. Pääsin mukaan kisaan ja suunnittelemani setelit valittiin kymmenen parhaan ehdotuksen joukkoon kesällä 2026. 

Kilpailussa seteleille oli kaksi tarkkaan määritettyä teemaa: linnut ja joet, rajattomuuden ja yhteinäisyyden teema sekä eurooppalainen kulttuuri ja historialliset henkilöt. Tajusin oitis, että nyt suunnitellaan tulevaisuuden seteleitä eli niiden tulee olla tulevaisuuteen katsovia, ei menneisyyteen. Visuaaliselle arinankertojalle se oli inspiroiva prosessi, sillä seteleissä kulkee mukana tarina. Se alkaa viiden euron setelissä olevasta pienestä vuoristopurosta ja sen äärellä elävästä linnusta ja päätyy 200 euron seteliin ja valtamereen. Setelien takapuolella on etukäteen määriteltyjä EU-rakennuksia.

Vaikka oma toteutukseni ei voittaisi, toivon silti, että linnut ja joet -teema voittaa. Näen, että luonnon säilyttäminen ja rehabilitointi on tärkein yhteinen tehtävä EU:n jäsenvaltioille ja ihmisille. Meillä ei olisi ihmisiä, eikä rakennuksia ilman luontoa. Ehdotukset ovat nähtävillä syyskuuhun saakka EKP:n sivuilla, jossa yleisö saa kertoa niistä mielipiteensä. Sen jälkeen valitaan lopullinen toteutus. 

Minkä projektin aikakauslehtiin liittyen haluaisit vielä toteuttaa? 

Olen aina halunnut tehdä valokuvareportaasin sijaan kuvitetun reportaasin tästä ajasta, menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Kuvituksissa olisi hienoa yhdistellä todellisuutta ja käsitteellisiä asioita. 

Itse asiassa vähän tämäntyylinen projekti oli Suomen Kuvalehden kunnianhimoinen juttu Olipa kerran Pasila, joka kertoo ilmastonmuutoksesta Pasilan lähiön kautta. Juttu alkaa 1,9 miljardin vuoden takaa ja päättyy tähän päivään. Iso ja kunnianhimoinen kokonaisuus kuvitettiin vain tekemilläni kuvituksilla. Juttu palkittiin Editkilpailussa 2019 Vuoden featurejuttuna yleisömediassa.

Tiesitkö aina päätyväsi juuri tähän ammattiin?

En missään vaiheessa. Sain arkkitehtiopinnot päätökseen vuonna 2000, mutta oikeita töitä en ole alalla tehnyt. En voi sanoa, että olisin päässyt niitä oppeja juurikaan nykyisessä ammatissani hyödyntämään, mutta se oli tärkeä lukion jatke ja auttoi ajelehtimaan oikeisiin paikkoihin. En edelleenkään tiedä, mihin urani vie tästä eteenpäin ja missä kaikissa asioissa tulen kuvallista kerrontaa käyttämään.

Palstalla on juttusarja, jossa esitellään aikakausmaailman ammattilaisia toimittajista graafikoihin ja koodareista valokuvaajiin. Juttuun haastateltu saa aina ilmiantaa seuraavan työssään ansioituneen aikkarialan ammattilaisen. Ville Tietäväisen juttuun haastoi Yliopisto-lehden päätoimittaja Marja Pemberton.

Tietäväinen haastaa seuraavaksi mukaan valokuvaaja Touko Hujasen. (Tähän vähän kehuja Toukosta, miksi haastetaan mukaan ja pari kysymystä hänelle.)