Vieläkö olemme sananvapauden huipulla? Yhdysvaltain hallinto on alkanut puheenvuoroissaan syyttää Euroopan unionia monen muun amerikkalaisia yrityksiä vaivaavan asian ohella myös verkon sensuurista. Taloudelliset haasteet vapaan journalismin rahoittamisessa eivät selvästi ole viime vuosina hellittäneet, vaan kiristyneet edelleen. Journalisti-lehden joulukuun numerossa päätoimittaja kohdistaa katseen korkeimman oikeuden tuoreeseen Viestikoekeskus-ratkaisuun ja arvioi, että lehdistönvapauden ykkösmaan paikka alkaa jo tuntua kaukaiselta.
Sijoitukseen lehdistönvapausindeksissä näkyvät lehdistöä koskevat oikeustapaukset yleisesti vaikuttavatkin. Luottamus sananvapauteen horjuu aina, kun sen rajoja joudutaan testaamaan oikeudessa. Etenkin silloin, kun punninta kääntyy sananvapausrajoituksen eduksi. Näin silloinkin, kun rajoitus on tarkkarajainen ja käytännön merkitykseltään pieni. Toimintavapauden kokemukseen vaikuttavat monet muutkin signaalit yhteiskunnan eri toimijoiden asenteesta journalismiin, vastaavaan tapaan kuin esimerkiksi tutkijoiden kokemukseen tieteen vapaudesta.
Luottamus sananvapauteen horjuu aina, kun sananvapauden rajoja joudutaan testaamaan oikeudessa, ja etenkin silloin, kun punninta kääntyy sananvapausrajoituksen eduksi.
En tietenkään väitä, että tällaiset mittarit olisivat vääriä, mutta ihan varma en ole, ymmärrämmekö aina riittävästi, mitä ne mittaavat. Käytännön merkitystä journalistin ja julkaisijan työssä on varmasti myös sillä, missä sananvapauden rajojen mielletään kulkevan, mutta yhtä lailla tärkeää on tarkastella kriittisesti, missä ne oikeudellisesti kulkevat. Jälkimmäisessä vuosittainen ja esimerkiksi hallituskausittainen heilunta on ollut jotakuinkin olematonta.
Viestikoekeskus-tapauksen alalla aikaansaama reaktio on ymmärrettävä. On totta kai hälyttävää, että virhe journalistisessa työssä voi Suomessakin johtaa vankeustuomioon. Se, että rangaistusasteikko alkaa minimissäänkin vankeudella, saattaisi olla perusteltua vielä testata ihmisoikeustuomioistuimessakin. Kurjaa on myös, että osa tuomion perusteluista jäi salassa pidettäväksi, jolloin oikeudellisesta argumentaatiostakaan ei voi käydä täysin kattavaa julkista keskustelua. Useampikin tekijä onneksi kuitenkin rajaa tuomion vaikutusta journalismiin.
Ensinnäkin turvallisuussalaisuuksiin törmääminen oli ja on edelleenkin hyvin harvinaista. Journalismin jokapäiväisemmät oikeudelliset riskit koskevat sääntöjä, joissa sanktiot virheistä eivät ole yhtä ankaria ja jotka ammattijournalistit tuntevat verrattain hyvin.
Oikeudellisen riskin välttäminen on jopa lapsellisen helppoa
Kun aikakauslehdessä ollaan julkaisemassa esimerkiksi selviytymistarinaa, arvioidaan tyypillisesti monen eri kertomuksen totuusarvoa ja tehdään vaativaa punnintaa eri osapuolten perusoikeuksien välillä. Tähän verrattuna turvallisuussalaisuuksien tunnistaminen ja niihin liittyvän oikeudellisen riskin välttäminen on jopa lapsellisen helppoa. Turvallisuussalaisuudet on merkitty erikseen leimoilla.
Väite, että myös keskeneräisistä jutuista voisi nyt saada tuomiota, on sekin varsin kömpelö yleistys. Yritys on säädetty rangaistavaksi vain osassa rikoksia, ja syyllistyminen näihin on journalismissa epätodennäköistä. Esimerkiksi kunnianloukkauksen yritys tai yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen yritys eivät ole rikoksia. Tuomioon rikoksen yrityksestä ei sitä paitsi Viestikoekeskus-jutussakaan riittänyt, että oli valmisteltu luonnoksia, vaan katsottiin näytetyksi, että syytettyjen pyrkimyksenä oli ollut saada myös juttusarjan niin ikään turvallisuussalaisuuksia sisältäviä jatko-osia julki ja että tämän estyminen oli johtunut muista tekijöistä kuin heistä itsestään.
Kun aikakauslehdessä ollaan julkaisemassa esimerkiksi selviytymistarinaa, arvioidaan tyypillisesti monen eri kertomuksen totuusarvoa ja tehdään vaativaa punnintaa eri osapuolten perusoikeuksien välillä.
Oma merkityksensä arvioinnissa oli varmasti silläkin, että syyteaika päätoimittajarikkomuksesta oli ehtinyt vanhentua ja että lehti valitsi puolustustaktiikakseen salata julkaisupäätöksen tekijän. Kun kirjoittaja näytti toimivan mediassa, jossa kukaan ei ilmoittaudu vastaavaksi toimittajaksi eikä julkaisupäätösten tekijäksi, oli myös helpompi pitää todennäköisenä, että kirjoittajalla olisi keinot saada suunnittelemansa jutut mediassa läpi. Näin ei varmastikaan yleisemmin ole. Kun median editointiprosessi on riittävän kirkas, luonnos on edelleenkin vain luonnos ja muistiinpanot edelleenkin vain muistiinpanoja eivätkä sellaisenaan vielä yrityksiä saada jotakin julkaistua.
Lisäksi on tietysti vielä huomattava, että oikeusjutussa oli kyse vain ja ainoastaan käytetystä lähteestä eikä esimerkiksi väärästä aihepiiristä tai liian kriittisestä näkökulmasta. Puolustusvoimien toimintaa on oikeusvaltiossa luonnollisestikin täysin laillista arvostella.
Pysyminen sananvapauden esikuvana vaatii tarkkuutta
Se, että sananvapaus on pysyvästi kovalla tasolla, ei tietenkään tarkoita, etteikö sen vahtimisessa täytyisi olla hereillä. Tupakkatuotteiden markkinointia valvova viranomainen voi esimerkiksi intoutua antamaan ohjeita myös siitä, miten tupakkatuotteista saa kertoa journalistisessa sisällössä, vaikka toimivalta puuttuisikin. Jotkut ongelmista puolestaan ovat melkein yhtä sitkeitä kuin itse sananvapauskin.
Medioilla on kyllä tapana voittaa näitä asioita koskevat valitusprosessinsa, mutta prosessit kestävät yleensä niin pitkään, että tietojen uutisarvo ehtii huveta pois alta.
Tällainen on esimerkiksi julkisuuslain järjestelmän rakenteellinen epätasapaino. Liian laaja vastaaminen tietopyyntöihin on ankarasti sanktioitu, mutta liian suppeaa vastaamista ei lainkaan, joten säännökset kannustavat viranomaisia jo lähtökohtaisesti tulkitsemaan julkisuusperiaatetta ahtaasti. Medioilla on kyllä tapana voittaa näitä asioita koskevat valitusprosessinsa, mutta prosessit kestävät yleensä niin pitkään, että tietojen uutisarvo ehtii huveta pois alta. Tällöin yleisö jää vaille sananvapauteen kuuluvaa tietoaan silloin, kun se olisi ollut relevanttia.
Yksi hyvistä uutisista on, että tietosuojalain sananvapauspoikkeus alkaa viimein vähitellen tulla tutuksi. Muutama viikko sitten paljon huomiota sai, kun Helsingin Sanomat hyödynsi sitä kansalaisaloitteita koskevassa jutussaan. Erityissäännös journalistisessa tarkoituksessa tapahtuvasta henkilötietojen käsittelystä on kirjattu suoraan EU:n yleiseen tietosuoja-asetukseen, mutta myös täydentävä sääntely kotimaisessa tietosuojalaissa on onnistunut hyvin. Tietosuojasääntely on yleisesti ottaen paljon sananvapausmyönteisempää kuin maallikko voisi äkkiseltään ajatella.
Korkea sananvapauden taso Suomessa ei muuten koske pelkkää ammattimaista mediaa. Verkkoalustat tarjoavat tilaa valtavalle kirjolle erilaisia poliittisia avauksia, maailmankuvia, kuplia ja rinnakkaistodellisuuksia. Kuplautuminen tietysti on ongelma sekin, mutta ei varsinaisesti sananvapausongelma. Läpinäkyvyyttä koskevat vaatimukset, joita Euroopan komissio on asettamassa amerikkalaisille verkkoalustoille, ovat nekin paitsi huomattavan kevyitä myös luonteeltaan ennemminkin sananvapautta edistäviä kuin kaventavia. Niiden väittäminen sensuuriksi on lähinnä kauppapoliittista painostusta.
Sananvapaudessa Suomella on merkitystä myös esikuvana, ja pysyminen sellaisena vaatii esikuvatason tarkkuutta.
On virkistävää yrittää välillä nähdä metsä puilta. Itselleni tällainen hetki oli lokakuussa aikakauslehtien maailmankongressissa. Sananvapauden tultua puheeksi eteläaasialainen kustantaja halusi innokkaasti kuulla, minkälaisten sananvapausongelmien kanssa Suomessa ollaan tekemisissä. Ongelmiemme mittaluokka sai hänet hiukan hymyilemään, mutta hän toisaalta vakuutti vilpittömästä pitävänsä hyvänä, että niihin on valmius puuttua. Sananvapaudessa Suomella on merkitystä myös esikuvana, ja pysyminen sellaisena vaatii esikuvatason tarkkuutta.
Kirjoittaja on Aikakausmedian johtaja Mikko Hoikka. Hän on koulutukseltaan oikeustieteen tohtori ja erikoistunut sananvapaus- ja tekijänoikeuskysymyksiin.
