Kansanedustaja Päivi Räsänen sai viime viikolla korkeimmasta oikeudesta tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan (KKO 2026:27), jota sekä tuomiosta pettyneet että siitä ilahtuneet tuntuvat pitävän hyvin merkittävänä. Kritiikin voi oikeastaan aloittaa jo tästä, koska kovin merkittävä ratkaisu ei välttämättä ollut. Sananvapaus ei kokenut romahdusta eivätkä seksuaalivähemmistöt kummoista voittoa. Tuomiossa tarkennettiin sananvapauden rajoja lopulta varsin pieneltä osalta eikä erityisen ennakoimattomalla tavalla.
Julkisessa keskustelussa on annettu liikaakin painoa sille, että kyseessä oli äänestysratkaisu, ja siten jätetty turhan vähälle huomiolle, että oikeusneuvosten enemmistö ja vähemmistö olivat perustelulinjoissaan itse asiassa melko lähellä toisiaan.
Paitsi että enemmistökin hylkäsi syytteen twiitistä, jossa Räsänen kritisoi kirkon osallistumista synnin ylpeydeksi nostavaan Pride-kampanjaan, se hylkäsi myös pamfletin osalta useampia syyttäjän tulkintoja alkuperäistä sanomaa laventavina ja siten perusteettomina. Vaikka pamfletissa sitä paitsi oli kyse ilmaisuista, joita on tavanomaista kutsua vihapuheeksi, myös enemmistä arvioi huolellisesti välttämättömyyttä puuttua niihin nimenomaan sananvapausrajoituksina. Tuomio katkaisi siten siivet esimerkiksi sellaisilta politiikassa viljellyiltä yksinkertaistuksilta kuin ”vihapuheella ei ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa”.
Sananvapaus ei kokenut romahdusta eivätkä seksuaalivähemmistöt kummoista voittoa.
Vähemmistö puolestaan perusteli rangaistuksesta vapauttavaa näkemystään olennaiselta osalta sillä, että valtakunnansyyttäjän jo käynnistettyä rikosprosessin Räsäselle oli syntynyt peruste pitää vanhaa pamflettiaan esillä puolustautuakseen julkisuudessa esitettyjä väitteitä vastaan. Myös vähemmistö piti pamfletin sisältöä solvaavana. Tässä kontekstissa lienee luettava myös se, että vähemmistö oli enemmistön kanssa samaa mieltä verkkoviestien poistamista koskevasta vaatimuksesta.
20 päiväsakon ja nollan välinen erotus on muuten myös vain vaatimattomat 20 päiväsakkoa.
Auktoriteetin taakka painoi, mutta niin myös Raamattu
Vaikka korkeimman oikeuden punninnan lopputulos ei isossa kuvassa olisikaan kovin yllättävä tai dramaattinen, perusteluiden yksityiskohdat herättävät kyllä useammankin mielenkiintoisen jatkokysymyksen.
Ensimmäinen näistä on auktoriteettiaseman merkitys sananvapauden käyttämisessä. Korkeimman oikeuden mukaan Räsäsen olisi nimenomaan kansanedustajana ja lääkärinä pitänyt ymmärtää sekä tässä asemassa esitettyjen ilmaisujen painoarvo että tämän painoarvon vaikutus vahinkoon, jota tieteen jo hylkäämien käsitysten levittäminen sukupuolivähemmistöistä voi aiheuttaa.
Sananvapauden historiaa tunteville ajatuksesta tulee mieleen Fontenellen (1657–1751) ironinen huomautus: ”Vaikuttaa, että vähäinen arvovaltani ja vähäinen huomio, jonka mielipiteeni tulevat saamaan, antavat minulle vapauden sanoa kaiken minkä haluan.” Kun osa auktoriteettista kuitenkin liittyy nimenomaan kansanedustajuuteen, perustelu käy jossakin määrin ristiriitaiseksi. Yksi kansanedustajan tehtävistä lienee toimia äänestäjien äänitorvena, mitä itse valtiopäivien osalta suojataan jopa erillisellä syytesuojalla.
Korkeimman oikeuden linjaus näyttäisi tarkoittavan, että kun kansanedustaja astuu ulos eduskunnasta, hänen asemansa sananvapauden käyttäjänä keikahtaa ylösalaisin. Tuomion perusteella on myös varsin vaikea ennakoida, kuinka paljon Räsästä pidemmälle somettavan maallikon tai vaikkapa kolumnistin sananvapaus samankaltaisissa teemoissa ulottuu.
Twiitin kritiikin pääkohteena toki voitiin pitää kirkon toimintaa suhteessa Raamattuun, kun taas pamfletissa haastettiin yhteiskunnan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen kokonaisuutena.
Auktoriteetin ohella perusteluissa painottui Raamattu ja uskonto. Kun vertaa rangaistukseen johtanutta pamflettia ja Pride-twiittiä toisiinsa, voi jopa arvioida, että nimenomaan uskonnonvapaus sai tuomiossa sananvapautta kovemman painoarvon. Siinä missä pamfletin arvioitiin olevan poliittinen kannanotto, twiitillä katsottiin olevan raamattusitaattinsa kautta vahvempi yhteys uskonnolliseen vakaumukseen, ja tuloksena vähemmistön seksuaalisutta näytti olevan vapaampaa solvata syntinä kuin kehityshäiriönä.
Twiitin kritiikin pääkohteena toki voitiin pitää kirkon toimintaa suhteessa Raamattuun, kun taas pamfletissa haastettiin yhteiskunnan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen kokonaisuutena. Teologisen keskustelun areena näistä kahdesta oli toisaalta ehkä ennemminkin Luther-säätiön pamfletti ja verkkosivu kuin Twitter. Uskonnollinen ilmaisuvapaus tuntui siis kantavan poliittisellakin alustalla pidemmälle kuin poliittinen ilmaisuvapaus uskonnollisella alustalla.
Osoittaako tuomio tarpeen muuttaa rikoslakia?
Oikeusministeri Leena Meri ehti jo tuomioon liittyen nostaa uudelleen esille tarpeen supistaa ja täsmentää rikoslain kiihottamispykälää. Paineita uudistaa samaa lainkohtaa on toiseenkin suuntaan, koska Euroopan komissio on arvioinut sen riittämättömäksi rasismin ja muukalaisvihan torjunnan näkökulmasta.
Media-alan ja journalismin kannalta sananvapautta rajoittavien säännösten supistaminen ja täsmentäminen on tietysti yleisellä tasolla kannatettavaa. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on toisaalta rikos, johon ammattimaisessa journalismissa on erittäin pieni riski syyllistyä. Eikä nykyisen pykälän tulkinnanvaraisuus myöskään merkittävästi eroa vaikkapa kunnianloukkauksen tai yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen tunnusmerkistöjen tulkinnanvaraisuudesta.
Vapaus syrjinnästä on yksilön perusoikeus siinä missä sananvapauskin.
Näitä koskevat rikoslain pykälät tosin sisältävät nykyisin omat kohtansa sananvapauden huomioon ottamisesta (Rikoslain 24 luvun 8.3 ja 9.4 §), mutta vastaavan lisääminen kiihottamispykälään tuskin muuttaisi kovin paljon. Tuomio Räsäsen tapauksessa näyttäisi päin vastoin osoittavan, että punninta suhteessa sananvapauteen sisältyy kiihottamisrikoksen arviointiin myös ilman tällaista lisäystä.
Rangaistavuuden kaventaminen tekoihin, joilla selkeästi yllytetään väkivaltaan, ei sekään kuulosta kovin vakuuttavalta. Vaikka pykälässä puhutaan ihmisryhmästä, ja vaikka monenlaiset yhteisöt mielellään suojakohteiksi ilmoittautuisivatkin, kyse on viime kädessä yksilön eri perusoikeuksien välisestä punninnasta. Ihmisryhmän solvaaminen ja halventaminen kannustaa syrjintään, jolla on helposti kielteisiä vaikutuksia yksilöille, jotka kuuluvat tai joiden ajatellaan kuuluvan ryhmään. Vapaus syrjinnästä on yksilön perusoikeus siinä missä sananvapauskin, eikä tilannekohtaista punnintaa parempaa metodia oikeudellisen ongelman ratkaisuun ole toistaiseksi keksitty.
Historia turvaan sensuurilta
Median kannalta ongelmallisin kulma nykylainsäädännössä saattaa ennemminkin olla säännösten sokeus suhteessa historiaan ja arkistoihin. Tämä ei koske ainoastaan nyt puheena olevaa tuomiota eikä ainoastaan kiihottamisrikospykälää, mutta tätäkin tuomio osaltaan havainnollistaa. Vaikka pohdinta rikoksen tekoajasta oli sinänsä huolellinen, sen lopputuloksena oli myös poistomääräys, joka ulottui yli kahden vuosikymmenen taakse.
On totta kai hyväksyttävää, ettei ihan kaikkea historian uumenista voi valita nostoiksi nykyhetken etusivuille. Jos kuitenkin myös pelkkä vanhan julkaistun sisällön saatavilla pitäminen on rangaistavaa ja uhassa joutua poistomääräyksen kohteeksi, vaarassa on pian koko historia ja sitä myötä ymmärrys ihmisen ja yhteiskunnan muutoksesta.
On totta kai hyväksyttävää, ettei ihan kaikkea historian uumenista voi valita nostoiksi nykyhetken etusivuille.
Monen suomalaisenkin aikakauslehden arkisto sisältää kulttuurisesti äärimmäisen arvokasta tietoa menneisyydestä, jota ei ole tallentunut mihinkään muualle. Vaikka jotkut sisällöistä eivät oikeudellisesti enää olisi julkaistavissa, niiden saatavuuden parantamiselle esimerkiksi verkossa olisi lyhytnäköistä asettaa oikeudellisia esteitä. Historia tulisi kyetä rikoslainkin näkökulmasta hyväksymään sellaisena kuin se on. Jos sananvapauslainsäädäntöä halutaan selkeyttää, tämän turvaamisesta voisi olla hyvä aloittaa. Vaikka painettu lehti olisikin ylivoimainen käyttöliittymä syventyvään lukemiseen, arkiston selaamisessa digitaalisella muodolla ja avoimella verkolla on kiistattomat vahvuutensa.
Kirjoittaja on Aikakausmedian johtaja Mikko Hoikka. Hän on koulutukseltaan oikeustieteen tohtori ja erikoistunut sananvapaus- ja tekijänoikeuskysymyksiin.
