Painetulla aikakauslehdellä on dilemma: meidän omat kliseiset laatu- ja kohteliaisuuskäsitteemme voivat toisinaan olla sen menestymiselle haitaksi.
Älkää ymmärtäkö väärin: liian hyvä ei tarkoita sitä, että työnjäljen kehnous tekisi lehdestä paremman. Ilkeyskään ei ole tavoiteltava hyve, päinvastoin.
Suomessa on jo muutamia journalistisesti umpipaskoja aikakausjulkaisuja, joista paistaa omistajiensa ilkeys, ahneus tai hyvän maun puute. Näitä liian huonosti tehtyjä aikkareita on kuitenkin hyvin vähän, ehkä kourallinen.
Enkä usko, että ne ovat halpahintaisuudestaan huolimatta loputtomiin kannattaviakaan.
Liian hyvä lehti on 110-prosenttisesti konseptoitu, kohderyhmältään täydellisen laskelmoitu, yhtä virheettömäksi photoshopattu ja yltiökorrekti kuin eteläkorealainen poikabändi.
Sellaista lehteä voi katsoa silmäkarkkina ja sen huoliteltua täydellisyyttä ihailla. Mutta tuleeko siihen persoonallinen suhde, joka kestää myötä- ja vastamäet?
Todennäköisesti ei.
Aikakauslehti, jossa ei ole ainuttakaan säröä tai inhimillistä rosoa, on vaarassa jäädä lukijalleen etäiseksi. Lehti, joka ei yllätä, hätkähdytä, kosketa tai saa edes ärtymään – muuten kuin liiallisella täydellisyydellään – karsitaan ostoskorista ensimmäisenä.
Liian hyvä lehti on 110-prosenttisesti konseptoitu, kohderyhmältään täydellisen laskelmoitu, yhtä virheettömäksi photoshopattu ja yltiökorrekti kuin eteläkorealainen poikabändi.
Kaikki me lehdentekijät tiedämme tämän. Silti olemme niin sitkeästi omien laatukäsitystemme vankeja, ettemme uskalla ottaa riskejä ja välillä tuhmistella konseptejamme rikkovasti.
Pelkäämme, että liika yllätyksellisyys hämmentää tai karkottaa lukijoita.
Ulkoasussa näin voi ollakin, ehkä.
Mediayhtiöiden myyntiväki hyrisee tyytyväisinä, jos perhelehden kannessa on aina samannäköiseksi stailattu ja turvallinen kaikkien tuntema neli–viisikymppinen julkkis. Naistenlehdissä hymyilevät kaikkien tuntemat kolmikymppiset näyttelijä- tai influensserihahmot. Talouslehtien kansista meitä katsovat vakavat pukumiehet tai rennot start-up -pöhisijät, koska näin pitää olla.
Uskomme kuin jumalansanaan, että vääränlainen myyntikansi pilaisi bisnekset koko seuraavalta satokaudelta. Jos toimituksessa joku rohkelikko ehdottaa kaavasta poikkeamista, hänelle kyllä muistutetaan miten viimeksi irtonumeromyynti romahtikaan, kun kannessa oli joku genren rikkova susiruma peikko.
Silti sellaisia kokeiluja pitää uskaltaa tehdä, lukijasuhteen piristämiseksi.
Sisällöissä perinteisten asetelmien yllätyksellinen purkaminen on helpompaa. Tässä totuuden kokeileminen ja tietty "ruokkivan käden pureminen" ovat turhaan aliarvostettuja keinoja.
Jokaisella toimittajalla on jutunteossa hetkiä, jolloin hän tajuaa, että haastateltavan narratiivit eivät ihan mätsää omien arkihavaintojen tai elämänkokemuksen kanssa.
Amanda Harkimo ei koskaan ollut kokeillut kokaiinia, ennen kuin kärähti kesällä ekasta kerrasta. Nalle Wahlroosin aatelislarppi kartanonherruuksineen ei ole Suomen kalleinta roolileikkiä. Sanna Marinin yhteisselfie Anna Wintourin kanssa ei tarkoita, ettei hän piittaisi tämän tavoista kohdella Voguen työntekijöitä kuin kuraa.
Jos emme ikinä yllätä ja jää mieleen, miksi meitä pitäisi edes lukea?
Tekeehän Maybellinekin oikeasti käyttäjälleen 30 prosenttia tuuheammat ripset, eikä kyse ole pelkästä tökötin paakkuuntumisesta.
Mitäs jos kerrankin luopuisimme siloitellusta "kiltin ja hyvän jutun" käsitteestämme, ja kertoisimme kriittiset pohdintamme suoraan? Ei juoruilemalla tai pahantahtoisesti, vaan aidosti ihmetellen?
Toki on vaarana, että haastateltava suuttuu eikä enää koskaan kerro meille parisuhdekuvioistaan tai kutsu kartanoesittelyynsä. Mutta kenen asialla me journalisteina olemme?
Väitän, että satunnaisella ja harkitulla rajojen rikkomisella palvelisimme lukijoiden salattuja mielihaluja nykyistä paremmin, ja he myös kiittäisivät tästä pysymällä pitempään parissamme.
Jos emme ikinä yllätä ja jää mieleen, miksi meitä pitäisi edes lukea?
Petri Korhonen on Demokraatin vastaava päätoimittaja. Juttu on julkaistu Ajankuvassa 1/2025. Lehden digiversion voi lukea täällä.
